Miten tukea oireilevia, hatkaavia ja/tai päihteitä käyttäviä nuoria?
1) Olisi ensisijaisesti mietittävä MILLAINEN lastensuojelun sijaishuoltopaikka kullekin lapselle/nuorelle sopii!
Nykyään sijaishuoltopaikasta määrää ensimmäisenä kilpailutukset, toisena raha ja vasta viimesijassa se, mikä olisi lapsen edun mukaista. Tämä on karrikointia, sillä jotkut sosiaalityöntekijät ja joidenkin kuntien lastensuojelussa kyllä edetään lapsen paras edellä!
Meillä esimerkiksi olisi ollut tarjota sisaruksille 1 iso huone (16m2) heidän kotipaikkakunnallaan, mutta sisarukset sijoitettiin 60km päähän, koska piti olla molemmille oma huone! Kenen etu se oli? Äidinkö, jonka tapaamiset henkaloituivat vai lasten, jotka joutuivat vaihtamaan koulua ja aloittamaan kaiken kriisin keskellä elämänsä eri paikkakunnalla?
2) Lastensuojelun ympärillä oleva verkosto pitäisi saada toimimaan!
Lastensuojelun tukena tulisi olla hyvä verkosto myös muita avohuollon paikkoja ja nuoren kasvua/kehitystä tukevia palveluita, kuten mielenterveyspalvelut, erityisluokat/pienluokat ja muu koulujen resurssien parantaminen.
- Mielenterveyttä tukevissa palveluissa on ruuhkaa ja palveluiden piiriin on vaikea päästä! Superhuono tilanne, kun esimerkiksi psykoterapiaa antavia henkilöitä on todella vaikea löytää!! Ja nuorten psykiatrisia paikkoja on lakkautettu ja vähennetty! Syömishäiriöklinikan osastolle pääsee, jos on jo kuolemanvaarassa, psykiatriselle osastolle pääsee ehkä, jos on jo melkein onnistunut itsemurhan teossa tai jos nuori on jo psykoosissa. Muussa tapauksessa apuna on vain lääkkeet, joita määrätään kaikkeen ja helposti, mittimättä MIKSI nuori oireilee, MITEN häntä voitaisi auttaa ilman lääkkeitä ja KUKA nuorta voisi tukea!
- Koulut pyrkivät yhdistämään ja integroimaan, säästämään rahaa, lakkauttamaan erkkaluokkia, perustamaan luokattomia kouluja jne., joka osaltaan aiheuttaa sen, että psyk.hoitoa vaativat nuoret joutuvat normikouluihin ja pienluokkapaikkoja tarvitsevat joutuvat jäämään normiluokkiin, normiluokissa oppilaat ahdistuvat ja opettaminen alkaa olemaan sivutuote. Liikaa kuormitusta sekä opettajille, että erityistä tukea tarvitseville oppilaille! Nuorten ongelmat ovat kasvaneet ja masentuneita/ahdistuneita on tutkimustenkin mukaan enenevässä määrin! Miksi kuitenkin samaan aikaan esimerkiksi meillä Hyvinkäällä on erkkaluokkapaikkoja vähennetty, Kellokoskelta ”purettu” nuorten osastoja ja nuorisopsykalta ei löydy tarpeeksi lääkäreitä, välillä ollenkaan. Sama tilanne taitaa olla naapurikunnissa ja etenkin pääkaupunkiseudulla!
3) Lastensuojelun sijoitetuilla nuorilla on vain oikeuksia, ei velvollisuuksia!
Lakia tiukennetaan koko ajan väärään suuntaan! Opettajilla ei ole oikeutta puuttua mihinkään, ei myöskään lastensuojelun sijaishuoltopaikoilla. Poliisien resurssit eivät riitä mihinkään viinapullon tai nuuskan hakureissuihin, mutta kuitenkin meitä lastensuojelussa työskenteleviä velvoitetaan ilmoittamaan poliisille ja pyytämään virka-apuna ottamaan nuorelta pois alkoholi/tupakkatuotteet! Luokista ei saa poistaa häiriökäyttäytyviä, eikä opettajalla ole mahdollisuutta ottaa pois kännyköitä tai edes teräaseita. Näin myös lastensuojelussa. Missä siis nuoren vastuu? Entä miten toimii vastuu kasvattajalla, jos minulta velvoitetaan pitämään nuoren kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolta, mutta en saisi estää häntä juomasta tai hyppäämästä ikkunasta hatkaan? Ymmärrän, että sääntöjä, lakeja ja asetuksia tulee olla, jotta ylilyönneiltä vältyttäisi ja jottein ihan kuka tahansa voisi perustaa lastenkoteja tai toimia sijaisperheenä. MUTTA, mitä jos mietittäisi sitä, miten ne vaikuttavat näihin lapsen ja nuoriin, jotka tarvitsevat juurikin niitä rajoja, kun se kaikki rajattomuus on osalla johtanut hankaluuksiin. Joskus kotitöissä auttaminenkin voi olla hauskaa 😉
Opettajat uupuvat ja lastensuojelun sijaishuoltopaikoista on pulaa! Miksi? -Koska ei ole resursseja!
Nuorilla ei ole velvoitteita tai vastuita, on vain oikeuksia. Sen sijaan sijaishuoltopaikkaa tarjoavia sijaisperheitä, ammatillisia perhekoteja ja lastensuojelulaitoksia koskevia määräyksiä ja velvoitteita jatkuvasti kiristetään:
Tulee olla oma 12m2 huone, tulee olla kaksi lukittavaa lääkekaappia, tulee olla kiinteät poistumistiet ja verkkoon kytketyt palovaroittimet, tulee olla työterveyshuolto ja pakollinen työnohjaus, tulee osallistua kilpailutuksiin ja koulutuksiin, tulee olla palo/omavalvonta/lääkehoitosuunnitelmat, tulee olla avin luoa ja kunnan tarkastukset, tulee tarjota virikkeitä ja vaatteita, maksaa kotilomista ja kuljetuksista, tulee olla korkeakoulututkinto ja työkokemus, ei saa velvoittaa osallistumaan kotitöihin, pitää antaa kk-rahaa vastikkeetta, ei saa ottaa viinapulloa pois, ei saa rajata yöllistä kännykänkäyttöä tai pelaamista jne. Tulee olla 1 työntekijä kahta sijoitettua lasta kohden. Lista on loputon ja osiltaan vastaa siihen, miksi sijaishuoltopaikkoja on liian vähän.
MITEN näistä nuorista sitten kasvatetaan vastuuntuntoisia aikuisia, jotka oppisivat arvostamaan työnteon merkitystä ja toisten auttamista?
Yhteiskuntamme pyrkii kasvattamaan siihen, ettei mitään ole pakko tehdä, jos ei tahdo. Perustulo saattaa olla yksi tulos siitä ajattelumallista. Meidän tulisi kasvattaa nykynormien mukaan siihen, että kaikkea käytöstä ja kaikenlaisia ihmisiä on ymmärrettävä ja hyväksyttävä. On melkein rike sanoa EI, tämä ei käy, näin et voi käyttäytyä! Lapsia tai nuoria ei sijaishuoltopaikoissa saa velvoittaa oikeastaan mihinkään enää. Tosi on! Ja Juu, siitä huolimatta osa osallistuu ja auttaa, osa käyttäytyy asiallisesti! Mutta osa ei! Yksi sosiaalityöntekijäkin menneinä vuosina ehdotti tosissaan, että mitä jos palkkaisimme ihan oman työntekijän yhdelle nuorelle, joka haistatteli, uhkasi lyödä nyrkillä ja veti kaikkien perhekodin jäsenten mielialan alas. Sosiaalityöntekijän mielestä ratkaisu olisi ollut, että me omasta palkastamme maksaisimme hänelle oman työntekijän (palkka ~2500€ +sivukulut x1,6), joka voisi paneutua vain häneen, kun muuten resurssit ovat 1 työntekijä/2 sijoitettua lasta.
Mitä siis pitäisi tehdä niissä tilanteissa, kun nuori on uhmakas ja asenne on, että ”ei mun tarvii opiskella, ei osallistua kotitöihin tai mitään, ku sossu maksaa”?? Kun viedään kaikki mahdollisuudet puuttua nuoren häiriökäyttäytymiseen, johtaa se lähes väistämättä laitoskierteeseen. Nuori ei kaikessa uhmakkuudessaan ja menohaluissaan osaa itse pysähtyä miettimään ja rauhoittumaan, vaan hakee hatkoillaan huomiota, päihteitä tai purkaa raivoaan. Osa hatkaa koteihinsa, osa piileskelee kavereillaan ja osaa jää kaduille. Syitä on monia, mutta kaikkeen syynä ei ole lastensuojelulaitokset tai niiden huono kohtelu. Varmasti on inhottavia lastensuojelun epäammattilaisia ja todella tiukkoja laitoksia, mutta on myös vaativia nuoria, jotka osaavat junailla itselleen rusinat pullasta. Osa laitostuneista nuorista tietää, missä laitoksessa on ”rennointa” ja kuinka hatkaan on helpoin karata. Nuoret myös junailevat keskenään ja jakavat vinkkejään.
Pieni purkautuminen lastensuojelun perhekotivanhemmalta. Kiitos ja anteeksi, tässä oli vain tälläinen kevyt ja typistetty versio kaikesta ärtymyksestäni.
Käteni ovat sidotut! En voi tehdä niin hyvin ja sellaista lastensuojelutyötä kuin haluaisin!
Haluaisin kasvattaa näitä lapsia ja nuoria kuten omianikin, mutta lastensuojelun vaatimuksien kasvaessa ja nuorten ongelmien lisääntyessä se on aina vain vaativampaa. Oman suolansa ja muut mausteensa tähän työhön tuovat sijoitettujen lasten lähiverkoston vanhemmat ja muut sukulaiset. Osan kanssa yhteistyö sujuu erinomaisesti ja nimen omaan ”lapsen parhaaksi”, mutta osalla vanhemmilla tuntuu olevan oma ego, omat tunteensa, päihdeongelmansa tai mielenterveytensä etusijalla. Ja toki oma jaksaminen onkin tärkeintä, koska muuten ei jaksa huolehtia lapsesta, mutta sitä ei tulisi tehdä lapsen hyvinvoinnin kustannuksella.
Tuomittakoon minut vastuullisesta vanhemmuudesta!
Otan teräaseet pois ja kännykätkin meillä ovat yöt parkissa. Vanhemmat ei saa soitella kännissä, enkä päästä lasta juoksemaan sukkasilleen pakkaseen raivoaan purkamaan. En anna nuoren minua lyödä tai sylkeä. Meillä pitää oppia ottamaan vastuuta ja neuvottelemaan. Pitää puhua tunteistaan ja miettiä tekojensa seurauksia. Pitää oppia pyytämään anteeksi ja myös olemaan itselleen armollisempi. Pitää oppia huolehtimaan itsestään, mutta myös kunnioittamaan toisia ihmisiä. Tuomittakoon minut sitten siitä! Mutta lupaan välittää ja pitää huolta. Tukea ja vastuuttaa. Lupaan opettaa toisten auttamisen merkityksestä ja työnteon palkitsevuudesta. Lupaan pyrkiä kasvattamaan meillä asuvista nuorista omillaan pärjääviä, oman arvonsa tuntevia nuoria, joilla olisi meiltä muuttaessaan tuhat kokemusta oikeasta perhe-elämästä, jotta he pärjäisivät myös omillaan, jotta he nostaisivat rimaa ja pyrkisivät aina parhaimpaansa. Toivon myös meillä asumisen kasvattavan nuoria kunnioittamaan koulutusta ja opiskelua. Mikään kun ei tässä maassa tule ilmaiseksi lautaselle tai katoksi pään päälle, paitsi jälkihuolto ja sossun tuet. (Eivät tosin koske vähävaraisia perheitä, joiden lapset eivät ole tarvinneet lastensuojelun palveluita).
Kurkkaa Ylen uutinen aiheesta, joka kirvoitti minut tänään kirjoittamaan:
https://yle.fi/uutiset/3-10836142
Oletko sinä enemmän ”pala kakkua” vai ”vedelmat kakusta” -tyyppiä? Mielestäni tärkeintä olisi olla osa koko kakkua ja vasta sitten napsia ne vadelmat. Siis osallistumalla voit vaikuttaa. Olkoon tämä minun pala tässä lastensuojelun kakussa. Ammatillisen perhekodin äitinä pääsee myös joskus valitsemaan ne vadelmat kakusta, eli omalta osaltaan olla vaikuttamassa lastensuojelun kentällä. 💕
Mikä on valvovan viranomaisen vastuu?
Valvovan viranomaisen rooli on nimensä mukaisesti valvoa KAIKKIA lastensuojelun yksiköitä, niin isoja lasten/koulukoteja, kuin myös pieniä perhekotejakin! Fakta on se, että valvontaa on liian vähän, jos joissain kunnissa juuri lainkaan. Meidän lastensuojelulaitosten toiminnan tulee olla ”läpinäkyvää” ja tehdä sitä tiiviissä yhteistyössä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ja tarvittaessa myös aluehallintoviraston kanssa. Vaaditut terveys- ja palotarkastukset luovat turvallisuutta.
Kuitenkin, monessa kunnassa on liian vähän lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä ja siis liian vähän valvontaa. Aina välillä lehdistä saa lukea kamalia ylilyöntejä lastenkotien toiminnassa. Asioilla on kuitenkin kolme puolta:
1. Tätä työtä tehdään vahvasti persoonalla. Ammattitaitoa on joidenkin lasten/nuorten kohdalla nostaa kädet pystyy, jos tuntuu ettei yhteistyö toimi. Me lastensuojelutyötä tekijöt olemme myös siitä hankalassa tilanteessa, että meitä voi ”asiakkaat” ja yhteistyöperheet haukkua ja syyttää ja jopa keksiä asioita, kirjoittaa nimellä somessa, mutta me emme saa ottaa kenenkään yksittäistapaukseen mitään kantaa. Näkökulma siis jää lain mukaan yksipuoliseksi.
2. Yksiköitä valvova viranomainen on vastuussa siitä, että tapaa riittävän usein kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia ja nuoria, jotta tuntevat heidän tarinansa kunnolla ja jotta luottamuksellinen suhde syntyisi. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän tulee toimia lapsen parhaaksi ja laittaa se lapsen vanhempien ja talouden edelle. Lapsen parasta ei voi kilpailuttaa vaan lapsen polku lastensuojelussa tulisi rakentaa yksilöllisesti. Mikäli valvova viranomainen tuntee lapsen ja sijaishuoltopaikan, hän myös tietää mikäli paikassa olisi epäkohtia ja puuttuisi niihin. Osa ilmoituksista tehdä katkeruudesta, osa ilkeydestä ja osa toki todella vakavista laiminlyönneistä! Oleellista on se, MITEN valvova viranomainen käsittelee saamansa palautteen.
3. Yksi puoli on asiakkaan itsensä näkökulma. Lapsen kuuleminen on avainasemassa mietittäessä lapselle parasta sijaishuoltopaikkaa. Myös lapsen lähiverkostoa tulee kuulla, mutta joskus joku vanhempi saattaa kokea perhekodin vanhemmat uhkaksi omalle vanhemmuudelleen tms.
Ota kantaa ja vaikuta. Tehdään yhdessä parempaa lasten arjesta.
Katja, ammatillisen perhekodin äiti
Lue myös blogisarjani siitä, millaista on asua perhekodissa ja pieniä asioita arkeemme liittyen: http://www.storyoften.com/about/my-family/kylla-kaikki-kymmenen-lasta-on-meidan-lapsia/
Rehellisyydestä ja painavien salaisuuksien pitämisestä: