Meille muuttavilla lapsilla on paljon salaisuuksia, vaiettuja suruja ja murheita, paljon muistoja, joista ei saa puhua kenellekään. Lapsi kantaa mukanaan paljon perheessä tapahtuneita asioita, joista ei ole lupa puhua muille, ne ovat perheen asioita. Lapselle on ehkä sanottu, että jos niistä puhuu, tapahtuu jotakin pahaa; sossut tulevat hakemaan, joutuu vankilaan tai menettää vanhempansa. Sellaiset salaisuudet pidetään visusti omana tietona.
Meidän tarkoitus ei ole udella tai pakottaa kertomaan. Meidän tehtävämme on kuulla ja kertoa lapselle, että hän on turvassa. Me olemme ne turvalliset aikuiset, joihin lapsi voi luottaa. Ja kun luottamusta on rakennettu, lapsi ehkä uskaltaa puhua. Siinä kohtaa on tärkeää keskustella yhdessä lapsen kanssa asioista, jotka me voimme pitää omana tietonamme ja asioista, joista me joudumme kertomaan viranomaiselle. On ensiarvoisen tärkeää kertoa, mitä silloin tapahtuu ja mihin asia vaikuttaa, olla avoin ja lapsen luottamuksen arvoinen. On tärkeää osoittaa, että joidenkin salaisuuksien kertominen on järkevää. Joitakin salaisuuksia jakamalla joku ehkä pelastuu tekemästä itsemurhaa, joku saattaa saada apua syömishäiriöönsä tai päihderiippuvuuteensa ja joku saattaa päästä pois ahdistavasta tai vaarallisesta kodista.
Minulle kasvattajana yksi tärkeimmistä asioista on rehellisyys.
En KOSKAAN lupaa mitään, mitä en pysty pitämään, en koskaan silottele totuutta tai jätä kertomatta asioita, joista lapsen tulee tietää. Haluan luoda ilmapiirin, jossa lapsi uskaltaa kysyä ja ottaa kantaa. Omassa lapsuudessani jouduin paljon salaamaan asioita, en halua kasvattaa omia lapsiani niin. Minulle on luvattu paljon ja toteutettu vähän, siksi pidän tärkeänä itse luvata vain sen, minkä voin varmuudella toteuttaa.
Meille muuttavat lapset ovat usein tottuneet vaikenemaan. Heitä ei ole kuultu, ei ole ollut varaa neuvotella tai heille on valehdeltu, luvattu suuria ja petetty useamman kerran luottamus. Kuinka rakentaa rikkinäisestä ehjää? Kuinka saada lapsi luottamaan siihen, että se kaikki totuttu ei toteudu meidän kodissa ja että meihin voi luottaa? Ei minulla ole siihen muuta vastausta kuin AIKA. Toivon, että ajan kanssa meille muuttanut lapsi oppii huomaamaan, että olemme hänen luottamuksensa arvoisia.
Olen yrittänyt opettaa omia lapsiani ihan pikkuisesta saakka siihen, kuinka tärkeää olisi puhua myös kipeistä asioista. Suru, paha tunne ja harmi on pienempi, kun sen jakaa. Valheista puolestaan kasvaa kerta toisensa jälkeen suurempia ja loppujen lopuksi joutuu selvittämään paitsi tapahtunutta asiaa, niin myös valheita, jolloin se huoli onkin kasvanut entistä suuremmaksi. Tässä työssä salapoliisin vaistot ovat kehittyneet, korvat ovat herkkänä sepityksille ja tunnistan sanomatta jätetyistäkin asioista valheen. Saatan kuunnella juttua myötäillen, mutta se ei tarkoita, että purematta jutun nielisin. Meille valehdellaan paljon! Pienistäkin asioista, kuten vaihdoitko alushoususi tai teitkö läksysi, koska lapsi on tottunut siihen, että totuus johtaa johonkin hankaluuksiin. Totuuden kertoja on vasikka. Kuinka siis opettaa lasta uskomaan toisin? Lapsen luottamusta meihin saatetaan horjuttaa myös hänen täällä asuessaan. Lapselle saatetaan sanoa, ettei ne susta oikeasti välitä tai ne saa susta rahaa tai kuinka lapsi ei koskaan nää vanhempiaan, jos kertoo sitä taikka tätä. Luottamuksen rakentaminen on todella vaikeaa ja joidenkin lasten kohdalla se saattaa viedä jopa vuosia. Luulen, että osa lapsista ei ehkä koskaan opi täysin luottamaan ihmisiin.
Miksi pelkäämme voimakkaita tunteita?
Me suomalaiset olemme huonoja puhumaan tunteistamme tai sitä saatetaan pitää heikkoutena. Sohaisen nyt muurahaispesää, kun olen sitä mieltä, että ehkei meillä olisi niin paljon pahoinvoivia nuoria, jos nuoret:
A) ymmärtäisivät, että suru, paha olo, ahdistus ja stressi ovat normaaleja asioita ja ne kuuluvat elämään. Kaikkia tunteita ei kuulu tyynnyttää tai hävittää. Tulee oppia ottamaan tunteet vastaan, hallitsemaan niitä ja luopumaan niistä käsittelyn jälkeen.
B) uskaltaisivat puhua tunteistaan ilman, että se olisi vasikoimista tai heikkoiden merkki. Sisälle padotut asiat vasta saavatkin voimaan pahoin. Jos on liian vaikeaa puhua, niin voi myös kirjoittaa.
Tv:ssä, Maria Veitolan yökyläillessä Aira Samulinin luona, minun mieleeni syöpyivät Airan sanat siitä, kuinka itkeminen on mielen heikkoutta. Jäin pitkään miettimään sitä ja vaikka Aira monessa onkin idolini, niin tässä asiassa olen vahvasti eri mieltä. Tunteiden osoittaminen on vahvuutta! Tunteet näyttävät todellisen minäsi. Kenenkään elämä ei ole kiiltokuvaa ja miksi pitäisi esittääkään sellaista? Jokaisen perheessä tai suvussa on päihderiippuvainen, mielenterveyskuntoutuja, vankilassa istunut, itsemurhan tehnyt, lastenkodissa kasvanut tai muulla tavoin tabuksi määriteltävä henkilö tai useita sellaisia, joista pitää vaieta. Miksi?
Kuinka ottaa vastaan salaisuuksia?
Meille tuleva lapsi saattaa myös uskoutua asioista, jotka saattavat olla meille aikuisillekin vaikeita kantaa. Koskaan ei saa tulla tilannetta, jossa lapsi joutuisi miettimään, kestääkö aikuinen kuulemansa asiat. Monesti itken lasten kokemia asioita, useimmiten yksin, mutta joskus tulee kyyneleet silmiin lapsen aikana, hänen kertoessaan kokemastaan. Se on inhimillistä. Olen tunnetusti meidän perheen itkijä-muija. Olen kuullut kymmeniä tarinoita siitä, kuinka lapsi on joutunut siivoamaan lasinsirpaleita kodin lattialta, kuinka on nähnyt vanhempiensa tappelevan, kaatuilevan kännissä tai sammuvan sohvalle. Olen kuullut kuinka aikuinen mies on lääppinyt ja saanut nuoren tuntemaan itsensä ainoaksi tässä maailmassa ja nuori on hävennyt asiaa ja pelännyt kertoa poliisille. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka kaverin kotona ei ole asiat hyvin ja kaveri joutunut lastensuojelulaitokseen. Olen kuullut, kuinka hatkareissut päättyivät juoppojen kämpille, kuinka pikkuteot johtivat vankilaan ja kuinka huumeet veivät mukanaan. Olen kuullut kuinka isä kuristi tai äiti itki kännissä elämäänsä vuodattaen. Ja olen kuullut kymmeniä kertoja kuinka näistä asioista ei saisi puhua. Lasta on kielletty kertomasta kenellekään.
On tärkeää kasvattaa lasta oppimaan oikea ja väärä, oppimaan avoimeksi ja keskustelevaksi, tunnistamaan milloin on hyvä olla luottamuksen arvoinen ja pitää salaisuus ja milloin se on syytä rikkoa. Olen pyrkinyt kasvattamaan lapsemme niin, että ystävälle tai sisarukselle voi jo etukäteen sanoa, että älä kerro minulle asioita, jotka ovat laittomia, asioita jotka ovat vaaraksi itsellesi tai muille, jos et halua, että kerron niistä aikuiselle. Lasta voi opettaa siihen, että luotettavalle aikuiselle on tervettä puhua asioistaan ja pohtia sitten yhdessä onko asia sellainen, josta on ilmoitettava myös viranomaiselle. Haluan uskoa, että minä voin olla lapsilleni se aikuinen, jolle uskaltaa kertoa mitä vaan! Haluan lasteni tietävän, että minä olen kokenut ja kuullut paljon ja että kestän kuulla totuuden. Minä autan, oli asia mikä tahansa. Tärkeintä on kertoa lapselle, että hänellä saa olla omia salaisuuksiaan, mutta on hyvä jakaa kaikki sellaiset asiat, jotka painavat mieltä, aiheuttavat huolta tai voivat vahingoittaa jotakin.
Olen saanut kirjeitä, whatsapp-viestejä ja jopa hienon kuvista kootun videon, joilla nuori on sanoittanut pahaa oloaan tai salaisuuksiaan. Toivon, että olen osannut tukea silloin, kun sitä on tarvittu. Jotkut salaisuudet ovat niin painavia ja vaikeita käsitellä, että niistä on helpompi avautua muulla tavalla, kuin puhumalla. Joskus kirjoittaminen on helpompaa. Joskus pahan olin voi maalata tauluun tai muotoilla runoksi.
Miten teillä käsitellään salaisuuksia? Onko vaiettuja asioita? Onko suvussa tai perheessä asioita, joita lapsi joutuu kantamaan?
Meillä perhekodissa on sovittu, että toisten lasten/nuorten asioita ei jaeta ulkopuolelle ja ettei toisten perheistä kuulluista asioista laulella joka paikassa. Ei ole reilua kertoa koulussa, kuinka joku sai raivarin, joku pissasi housuun tai joku rikkoi huoneensa seinän. En myöskään halua minulle kanneltavan jokaisesta lauseesta jonka joku kiroten sanoi tai kuinka joku söi salaa karkkia, vaikka ei ollut karkkipäivä. Kuinka siis opettaa lapselle asiat, joista ei ole järkevää kannella, kuinka tärkeää on olla luottamuksen arvoinen ystävä ja kuinka tärkeää on kertoa asioista, joiden salaamisesta voisi seurata isompia murheita?
Maaret Kallion kolumni kiteyttää hyvin ajatukseni siitä, kuinka tärkeää olisi oppia miettimään millaisia salaisuuksia lasta voi pyytää pitämään ja kuinka opettaa lasta luopumaan salaisuuksista, jotka ovat liian isoja kannettavaksi yksin. https://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/art-2000006131170.html
Olisi kiva kuulla, mitä ajatuksia tämä sepustukseni ja ehkä myös tuo Maaret Kallion kolumni sinussa herättävät? Nyt alan siivoamaan, sillä huomenna meille tulee työntekijä lomittamaan meitä, kun starttaamme kuuden lapsen kanssa Turkkiin ja osa jää perhekodille. Laittelen reissusta lomaterveisiä 🙂
Mukavaa viikkoa!
Katja
