Minä & perheeni

Avaudun vähän itsestäni: Minä Katja, olen suurperheen äiti, sosionomi, ammatillisen perhekodin äiti, yrittäjä, ystävä, vaimo, sisko, varaäiti, bonusäiti, hemmetin ärsyttävä äiti, kanaemo ja huolehtija, POMPdeLUX edustaja, uusioperheeni kuopus, lastentarhanopettaja, diakoni, bloggaaja, jokapaikanhöylä, party planneri.

Perheeseeni kuuluvat aviomieheni, neljä lastani sekä kolme koiraamme. Lisäksi perhettäni ovat meille sijoitetut lapset/nuoret, jotka ovat muuttaneet meille avohuollon tukitoimena tai huostaanoton vuoksi. Perheeseeni kuuluu myös esikoisena poikaystävä, joka on asunut meillä jo kaksi vuotta. Meille tällä hetkellä sijoitetut lapset ovat asuneet perhekodissamme 1-9 vuotta. Yleensä sijoitusten kesto vaihtelee päivistä ja kuukausista vuosiin. Osatulee meille vain kolmen kuukauden avohuollon arviointijaksolle ja palaavat takaisin koteihinsa tai sijoitetaan meiltä esimerkiksi lastensuojelulaitokseen. Osa tulee meille pitkällä sijoitustarpeella ja ovat meillä täysi-ikäisiksi. Omat lapsemme ovat iältään 6-17-vuotiaita, leikkisästi lainalapsiksi kutsumat tällä hetkellä meillä asuvat lapsemme ovat iältään 13-17-vuotiaita.

Olen hassuttelija ja kova puhumaan. Olen turhan nipottaja ja pikkutarkka tiimipelaaja. Olen johtaja, olen innostaja. Olen tuuliviiri ja valmis muuttamaan mielipiteitäni hyvin perusteluin. Olen taivaanrannan maalari ja toiminnan nainen. Olen tehokas ideapankki. Olen mestari aloittamaan uutta ja heikko viemään kaikkia villejä ideoitani maaliin saakka. Olen hyvä kuuntelija ja rakastan kunnon keskusteluja. Olen jääräpäinen, mutta hyvin huono kaivelemaan menneitä. Annan anteeksi ja unohdan. Nauran maha kippurassa huonolle huumorille, jota useimmiten meidän teinit viljelee. Minut saa helposti ärsytettyä näsäviisastelulla ja makaronina sohvan nurkassa valumisella. Arvostan sitkeyttä, optimistisuutta, ratkaisukeskeistä elämänkatsomusta, pilkettä silmäkulmassa ja yritteliäisyyttä. Yksi rakastamistani motoista on ”aina kannattaa yrittää”, koska entä jos ei kannatakaan? Milloin on ok sanoa, ettei enää kannata yrittää?

Haluaisin oppia liikunnallisemman elämäntavan ja siitä nauttimisen. Haluaisin vielä enemmän rohkeutta olla kukkahattutäti, joka osaa puolustaa kaikkein heikoimpia. Haluaisin oppia kasvissyöjäksi tai jopa vegaaniksi. Yritän pienillä asioilla edetä kohti eläimetöntä ruokalautasta. Olen todella tunteellinen ja itkien eläydyn kaikkiin onnellisiin ja surullisiin tv-ohjelmiin ja elokuviin. Kaikkia ei voi auttaa, kaikkia ei voi pelastaa, mutta hyvään pyrkimys riittää silloin, kun kaikki kantavat kortensa kekoon. Kotini ovet olisi auki useammallekin lapselle/nuorelle, jos vaan lait eivät olisi niin tiukkoja. ”Jokaiselle oma huone ja jokaiselle puolikas työntekijä ja jaadijaadijaa”. Joskus tuntuu, että tärkeintä oman huoneen sijaan olisi välittävät aikuiset, jotka tarjoavat rajat ja lämpimän sylin johon nojata, aikuisen joka kuuntelee ja auttaa.

Perhekotivanhempana työskentely on 24/7/365! Tässä työssä ei katsota kelloa, ei ole työvuoroja tai vuosilomia. Jopa sovittujen lomiemme aikana meillä on aina puhelin auki ja yhteys kotiin ja lapsiin ja harvemmin kaikki lapsoset pääsevät yhtäaikaa kotilomille niin, että meillä olisi kotona vain omat lapset. Tämä on työtä, jossa etusijalla on aina lapsi ja lapsen etu. Työn tarkoituksena on tehdä itsensä tarpeettomaksi ja saattaa lapsi takaisin kotiin. Lapsen etu ei kuitenkaan aina ole sama kuin vanhemman etu ja sen asian kanssa saammekin tehdä töitä. Me olemme lapsen ääni, joka ei muuten aina tule kuulluksi. Me olemme rajojaan kokeilevalle teinille ne ”helvetin ärsyttävät” vanhemmat, jotka rajaavat ja asettavat sääntöjä. Me olemme joillekin vanhemmille ne ”rahanahneet” lastensuojelutyötä tekevät yrittäjät, jotka ottavat avosylin kotiinsa lapset/nuoret, jotka haluavat sitoutua perhekodin arkeen ja sääntöihin. Me olemme ne, jotka tukevat lasta vielä silloinkin, kun hän on muuttanut meiltä pois ja kaipaa kuuntelijaa. Täällä me olemme ja nuoret tietävät olevansa tervetulleita silloinkin, kun olisi polteltu siltoja takana. Ei, me enme ole täydellisiä vanhempia, emmekä todellakaan mahtavia onnistujia. Me olemme tavallisia vanhempia, jotka yrittävät parhaansa.

Meidän kodista ammatillisen perhekodin tekee se, että meistä vanhemmista kumpikin on paitsi sosionomi, myös hankkinut ennen yrityksen perustamista riittävän määrän lastensuojelun työkokemusta. Tätä työtä ei voi kuitenkaan ”kuka tahansa” tehdä. Ammatillisuuden lisäksi perhekodin tulee tarjota riittävän iso koti sijoitetuille lapsille. Lisäksi työllistämme sosiaalialan ammattilaisia tarpeen mukaan.

Tästä aiheesta tulen kirjoittamaan vielä monen monta kertaa. Tähän yritin jotenkin tiivistää, mitä teen ja millainen olen. (Juu, olen myös huono tiivistämään)

Tulevaisuudessa haluaisin olla psykoterapeutti, parisuhdeterapeutti, Pride -kouluttaja, työnohjaaja, luennoitsija ja ammatillinen opettaja. Siinäpä sitä haavetta kerrakseen. Äitinä ja vaimona ajattelin pysyä.

Kysy ja kommentoi. Otan mielelläni kaikkea palautetta vastaan, sillä suunnittelen vasta blogiani. Kiva kuulla millaisista asioista toivoisit minun blogiini kirjoittavan.

Alla kuvina minä ja minun rakkaat lapseni ❤️ (ne joista saan julkaista kuvia, loput rakkaani ovat sydämessäni ja mielessäni, sekä satoina kuvina albumissani)

Tässä erityisiä kiinnostuksenkohteitani:

🖤

Lue täältä postaukseni äitiydestä:

https://www.storyoften.com/rajaamisen-ja-rakastamisen-haaste/

Ja täältä lisää perheestämme:

http://www.storyoften.com/about/my-family/

🖤

Täältä eniten kysyttyyn kysymykseen perhekodin vanhemmalta:

http://www.storyoften.com/about/my-family/kylla-kaikki-kymmenen-lasta-on-meidan-lapsia/