Riittääkö rakkautta monelle lapselle? Entä jos kaikkia ei rakastakaan?

3 eniten kysyttyä kysymystä ammatillisen perhekodin perhesuhteista ja elämästä sijaisperheenä:

1. ”Onko nää KAIKKI teidän lapsia?”
2. Voiko rakkautta riittää tai entä jos ei rakastakaan toisten lapsia?
3. Kärsiikö omat lapset tästä elämäntavasta?

Vastaukseni ensimmäiseen kysymykseen on edellisessä postauksessani.

Vastaus Nro. 2 Rakkaus lisääntyy, kun sitä jakaa

Rakkaus on tehty jaettavaksi ja kyllä rakkautta riittää! Rakkaus lisääntyy, kun sitä jakaa. Kaikki se, mitä annat itsestäsi muille, tulee moninkertaisena takaisin.

Rakkaus omiin lapsiini on syntynyt jo ennen lasteni syntymää. Rakastan omiani niin paljon, että se välillä tuntuu kipuna, silloin, kun omaa lasta kohdellaan väärin, hän on surullinen tai sydän murtunut. Äitinä jännitän enemmän, kuin lapseni hänen kisasuoritustaan lavalla. Pelkään poikieni jääkiekkopeleissä, ettei vain sattuisi mitään ja murehdin mopoilla ajamisen riskejä. Olen jo valmiiksi vetistellyt pikkuiseni eskarista koulutielle lähtemisen haikeutta. Rakkaus jokaista neljää lastani kohtaan on yhtä suurta! Ja kuinka siltikin se on hieman erilaista jokaisen kanssa. Jokaisen lapsen kohdalla on vähän erilainen tapa osoittaa ja saada hellyyttää, laittaa Whatsapp -viestejä, viettää aikaa yhdessä tai puhua tärkeistä asioista. Huumorikin jokaisen lapsen kanssa voi olla hitusen erilaista.

Suosittelen vahvasti katsomaan sarjan This is us! Siinä tulee mahtavasti käytyä koko suurperheen tunnekirjo läpi. Toki sarja on paikoin vähän ylidramatisoitua, mutta juurikin tämä sisarusten ja vanhempien rakkaus lävistää joka jakson. Kaiken sarjan huumorin ja kipeiden tunteiden kautta voi hienosti itsekin pohtia omaa suhtautumistaan lapsiaan ja omia vanhempiaan kohtaan. Sarjan ydin on kolmilapsinen perhe. Kolmikosta kaksi ovat biologiset sisarukset ja yksi on adoptoitu. Tämän sarjan kautta olen pohtinut hyvin paljon esimerkiksi omaa suhtautumistani meille sijoitettuja lapsia kohtaan. Näytänkö tunteeni, osaanko kohdella tasavertaisesti? Viimeisessä jaksossa yksi sisaruksista kokee, ettei häntä ole äiti rakastanut samalla tavalla kuin muita tai ettei heillä ole ollut mitään ”omaa juttua”. Sarjan äiti vastaa ihanasti: ”olen varma, että meillä on ollut oma juttumme”.

Sitä sisarusten välistä tähtipölyä voi nähdä, kun osaa vähän kurkistaa ympärilleen. Hetkessä itsestä saattaa tuntua, ettei kuulu joukkoon, mutta kun antaa itse oman osansa ja osoittaa toisia kohtaan huomaavaisuutta, empatiaa ja epäitsekkyyttä, niin saattaakin yllättyä positiivisesti. Ehkä kuulunkin tähän hulluun joukkoon, ehkä minusta sittenkin välittää aika moni ihminen.

Rakkaus on kahden ihmisen välistä kemiaa, tunnetta joka syntyy tahdosta riippumatta.

Kemia ihmisten välillä vaikuttaa oleellisesti rakastumiseen ja rakkauden osoittamiseen. Samalla tavalla, kuin omien lasten kohdalla rakkaus tai sen osoittaminen voi joskus olla erilaista, myös ’lainalapsia’ kohtaan se on erilaista. Se, mikä jonkun lapsen kohdalla käy samantien, voi toisen kohdalla viedä vuosia. Samalla tavalla minun rakkauteni lainalapsiimme syntyy jokaisen lapsen kohdalla hyvin eri tavalla. Jotkut meille muuttavista lapsista kokevat meidät hyvinkin pian turvallisiksi vanhemmiksi, tulevat halaamaan herkästi ja avautuvat asioistaan nopeasti. Jotkut eivät välttämättä koe rakkautta meitä kohtaan vuosienkaan jälkeen tai rakkauden osoittaminen on vaikeaa. Osa lapsista on hyvin traumatisoituneita, jokainen kantaa omia varhaislapsuuden kokemuksiaan ja perheensä historiaa mukanaan meille muuttaessaan. Kaikki lapsen kokema tuodaan meille tarjottimella ja sitten aletaan yhdessä pohtimaan arjessa, että mitä hyvää sieltä kannattaa kantaa mukana ja mitä asioita lapsi ei haluaisi siirtää eteenpäin.

Kuten kirjoitin, kaikkien kanssa suhteen luominen alkaa lapsen meille muuttaessa ihan nollasta. Lainalasten kanssa rakkauden tunnetta ja kiintymystä ei ole rakennettu lapsen ollessa vielä kohdussa. Meille sijoitetun lapsen kanssa ei olla päästy luomaan kiintymyssuhdetta hoivaamisen kautta hänen ollessaan pieni, hauras ja täyttä hoivaa vailla. Entä, kun meille muuttava lapsi on kokenut turvattomuutta tai hän on jäänyt vaille varhaisvuosien hoivaa ja huolenpitoa? Se kaikki kulkee lapsen mukana ja juurikin varhaiset vuodet rakentavat lapsen minää oleellisesti. Tuntuu hurjalta ajatella, kuinka pitkälle vairhaislapsuutemme kokemukset vaikuttavatkaan meissä! Kuinka tärkeitä aivojemme, tunne-elämämme ja koko minuutemme rakentumisen kannlta ovat juuri ne vuodet, joita emme edes pysty muistamaan!

Sanotaan, että vahvasti traumatisoituneen lapsen tunne-elämä ja minä on noin kolmasosan lapsen ikää nuoremman lapsen tasolla. 15-vuotiaan tunteiden säätely on noin 10-vuotiaan tasolla, tai 9-vuotiaan minä kulkee 6-vuotiaan tunnetasolla. Sen on tässä työssä huomannut hyvin vahvasti. Tunteiden kanssa tehdään töitä päivittäin! Miten osoitan mielipahaa, harmia, vihaa, ärtymystä toisia satuttamatta tai loukkaamatta? Miten ilmaisen oman mielipiteeni, neuvottelen, kuuntelen toisia ja osallistun keskusteluun? Kuinka uskallan rakastaa? Kuinka rohkenen halata, koskea tai sanoa kauniita sanoja? Koko tunteiden vuoristorata on meidän arkea. Lastemme kaverit ja sukulaisemme ovat varmasti olleet tämän vuoristoradan kyydissä useastikin, eikä läheisimmät enää niin hätkähdä jos portaikossa on jonkun lapsen huoneen kaikki kirjat, petivaatteet ja trampoliini. Se on vain ylipurkautunut vihan aalto, joka sattui vyöryämään rantaan juuri sillä tavalla. Seinissämme on nytkin mentäviä reikiä, joita on paikkailtu tai peitetty julisteella. Meillä osasta ovista kahvat ja karmit repsottaa, kun ne eivät ole jaksaneet raivoisia ovien paiskaamisia osoituksena raivosta ääliövanhemmille (eli meille varavanhemmille tai biologisille vanhemmilleen).

Mustasukkaisuutta on sisarusten välillä ja myös vanhempia kohtaan, niin ydinperheissä, kuin bonusperheissäkin!

Osa meille muuttavista lapsista on hurjan mustasukkaisia toisista lapsista ja kokevat aina jäävänsä ulkopuolelle tai saavansa vähemmän rakkautta, huomiota tai uusia vaatteita. Joku saa aina pienemmän kakkupalan tai joutuu tekemään PALJON enemmän kotitöitä, kuin kukaan muu. Näissä kohdissa joudumme toki reflektoimaan omia toimintatapojamme ja pohtimaan toiminko samalla tavalla kaikkien kanssa tai olenko oikeudenmukainen ja reilu? On haaste luoda samanlainen suhde jokaisen kanssa ja tarvitseeko edes? Joku ei halua, että kosketaan tai halataan, toinen haluaa halata joka välissä, joku ei osaa sanoa, kun on paha mieli ja hymyilee vaikka sattuu, yksi viiltelee pahaan oloon, yksi työntää kaikki kauas luotansa ja yksi raivoaa. Jokainen meille muuttava lapsi, kuin myös biologisetkin lapsemme, ovat erilaisia. Sallittakoon siis jokaisen ihmissuhteen rakentua erilaiseksi! Myös omat lapsemme ovat joskus mustasukkaisia toisistaan ja meidän vanhempien antamasta ajasta toisille sisaruksille. Avainasia tällöin on, kuinka lapsi käsittelee tätä tunnetta ja hyväksyy sen, että jokainen ihmissuhde on erilainen ja silti ne voivat olla yhtä arvokkaita tai rakkaita.

Vastaus kysymykseen 2.2.

Kiintymys, empatia, huolenpito, turvan antaminen ja hellyys eivät vaadi rakastamista

Voit olla riittävän hyvä vanhempi, riittävän hyvä varavanhempi tai sijaisvanhempi, vaikka et rakastaisikaan kotiisi muuttavaa lasta. Toisia rakastaa, toisia ei, kaikista välittää ja huolehtii, se on tärkeintä!

Kaikkia lapsia ei välttämättä rakasta. Se asia on hyväksyttävä. MUTTA rehellisesti voin sanoa, että ihan jokainen meillä asunut lapsi on jäänyt sydämeeni. Aika kultaa muistot ja kaikki ovat jättäneet minuun palan jotakin hyvää! Vaikka tunne ei olisi rakkautta, niin voi tarjota rakastavan kodin. Vaikken rakastaisi, voin olla se turvallinen ja huolehtiva aikuinen, jota lapsi tarvitsee. Vaikken rakastaisi, voin osoittaa hellyyttä, voin halata ja lohduttaa. Samalla tavalla meille muuttaneet lapset kokevat meidät; osa rakastaa meitä, osa kunnioittaa ja hyväksyy varavanhemmiksi. Osa halii ja sanoo rakastavansa ja pitää ihan oikeina vanhempinaan, osa kutsuu meitä nimeltä. Osa varmasti muljauttelee silmiään meidän jutuille ja osa huutaa ääneenkin, kuinka paskoja olemme. Se on tämän työn bonus. Olla paska vanhempi, joka laittaa rajoja ja vaatii yrittämään parhaimpansa.

Tässä työssä tietyllä tapaa työminä ja rooli korostuu ja toisaalta tätä työtä tehdään persoonalla. Ja kun olemme töissä kotonamme ja asiakkainamme on lapset ja tämä on myös heidän koti, on tunteiden erottaminen siitä mahdotonta. Työminä korostuu niinä hetkinä, kun meille muuttanut huutaa vittua ja osoittaa epäkunnioitustaan ja mietin mielessäni, että jos kyseessä olisi oma lapseni, heittäisin hänet takapihalle rauhoittumaan, mutta työminäni yrittää laskea tunnetasoa ja sanoo: ”senkun raivoat, tulet sitten sen jälkeen siivoamaan sotkusi”. Ja kun meininki jatkuu, on keinona keskustelu, halaaminen, neuvottelu ja ne kuuluisat kiristys, uhkailu ja lahjonta. Kännykkäparkki alkaa samantien, kaverin kanssa humputtelu jää väliin tai siivoamalla saa pelikapulan takaisin.

Joskus nuori kapinoi sitä vastaan, että kohtelemme eriarvoisesti tai että ”omat” lapset saa enemmän tms. Asia on itse asiassa aivan päin vastoin! Meille sijoitetut 15-18-vuotiaat saavat esimerkiksi lakisääteisen kuukausirahan, joka on ns. vastikkeetonta omaa käyttörahaa ”mihin vain” hukattavaksi. Omat lapsemme eivät saa euroakaan, jos eivät tee kotitöitä tms., ja itse kerää rahaa. En halua kasvattaa lapsiamme ajattelemaan, että raha tulee itsestään, eikä mitään tarvitse tehdä. Haluan kasvattaa lapsemme ymmärtämään työnteon merkityksen ja säästämisen tärkeyden. Sama erilaisuus ilmenee juurikin niissä kaikkein haastavimmissa tilenteissa. Omat lapsemme on kasvatettu kunnioittamaan aikuisia ja selviämme yleensä pelkällä silmien pyörittelyllä osoituksena siitä, kuinka ääliöitä vanhempina voimmekaan olla, jotkut lainalapsista uhkaavat lyödä nyrkillä tai joku saattaa purra, sylkeä tai heittää tavaroilla. Tämä on nyt kärjistettyä, onneksi saamme osaksemme myös paljon hyvää ja ihanaa! Mutta tässä myös näkyy ne erot omien ja meille muuttaneiden välillä. Jos oma lapsi viiltelisi itseään, en varmasti tunneryöpyssäni osaisi asettaa sanojani oikein ja joskus tuntuukin että näpistelyyn tai muuhun häiriökäyttäytymiseen tulisi viranomaistenkin suhtautua kuin lmiin lapsiinsa ja sanoa tiukasti, että ”nyt se homma loppuu”, eikä ammattiminän ja ainaisen ymmärtämisen kautta. Kaikki hölmöily ei ole sallittua eikä ”kuulu murrosikään tai uhmaikään”. On erittäinkin suotavaa joskus sanoa napakasti -Ei, tämä ei todellakaan sovi!

Liika ymmärtäminen saattaa myös aiheuttaa lapsessa turvattomuutta tai rajattomuutta. Nuori hakee rajojaan ja sillä saattaa olla yhtä huonot seuraukset, kuin liiallisella rajaamisella ja kurittamisella. Se kultainen keskitie on meidän kaikkien rakastavien vanhempien haaste! Kuinka olla luja, mutta lempeä. Kuinka rajata tarpeeksi, mutta antaa sopivasti siimaa. Kuinka nauraa tyhmille vitseille, olematta nuoren kaveri. Kuinka olla parad ystävä ja samaan aikaan viisas vanhempi. Kuinka sopivassa suhteessa olla empaattinen ja herkkä ja samalla potkia persuksille ja kehoittaa ylittämään itsensä. Vaativa tsemppari, hellä ja hyvän huomaaja. Rakastava ja tunteellinen. Sellainen äiti yritän parhaani mukaan olla, ihan jokaiselle lapsellemme. Välillä minussa kuitenkin herää se leijonaemo, jonka tunteet leiskuvat, kun lapsen huone on kuin kaatopaikka ja joutuu lapioimaan enimpiä, jotta mahtuu kävelemään, tai kun ne omat vanhemmat pettävät lupauksensa ja lapsi itkee sydäntä särkevästi. Silloin, kun lapsi kokee vääryyttä omilta vanhemmiltaan, tämän leijonaemon on vaikea hillitä itsensä ja palata työmoodiinsa. Joskus provosoidun ja suustani pääsee sammakoita. Olen inhimillinen ja teen virheitä, äitinä ja varaäitinä, ihan kuten kuka tahansa tekee virheitä elämässään tai työssään. Ei me kukaan virheettömiä olla. En yritäkään olla virheetön, vaan ihan vaan äiti.

Tämäkin venähti tälläiseksi kilometrin mittaiseksi, niin vastaus kolmanteen yleisimmin kysyttyyn kysymykseen tulee eri postauksessa.

Ihanaa viikonloppua

Katja