Mielettömän hyvä kirjoitus Yle.fi -sivuilla! Keijo Tahkokallio puhuu asiaa: Lapsi tarvitsee rajoja ja sääntöjä, sekä turvallisen aikuisen joka kestää lapsen minän etsimisen ja sen kaiken pettymysten purkamisen vaikeuden!
Ei ole helppoa olla se rajoja asettava aikuinen. Hetkessä olisi helppoa vain myöntyä kaikkeen, MUTTA se hetki kostautuisi myöhemmin ja ne myöntymisen hetket saattaisi monen nuoren kohdalla näkyä turvattomuutena tai jopa välinpitämättömyytenä. Paskan äidin leima on parempi, kuin piittaamattoman äidin. Ja paskalla äidillä tarkoitan niitä pieniä vuoristoradan alimpia tai kaikkein korkeimpia kohtia, kun nuori hakee rajojaan ja juuri sillä hetkellä hän ei saata kestää sitä asioihinsa puuttumista. Onneksi pian vuoristorata jatkaa kulkuaan ala- tai ylämäkeen, ehkä hetken matkaa tasaistakin ja taas vanhemman tuki kelpaa. ❤️ Ne hetket ovat äitiyden ja myös tämän työn rikkaimpia hetkiä! Kun saa olla äiti ja kun kelpaa, sitä tunnetta ek korvaa mikään.
Syntymästään saakka minun lapsilleni saan toki olla äiti eri tavalla. Ja toivottavasti saan olla lapsilleni äiti myös silloin, kun he ovat jo aikuisia. Sijaisäitinä, varaäitinä ja perhekodin äitinä oleminen onkin konstikkaampaa. Tulee olla riittävän vahva äiti, jotta ottaa vastuun ja suojelee lapsia kuin omiaan. Samalla tulee olla riittävän joustava ja avarakatseinen, jotta voi jakaa sen äitiyden toisen äidin tai vanhempien kanssa. Äidin paikkaa ei vie kukaan. Paras äiti on sellainen, joka uskaltaa luottaa toisen apuun ja on siinä määrin epäitsekäs, että antaa lapsensa kiintyä myös toisiin välittäviin aikuisiin, etenkin silloin kun omat voimavarat ja/tai elämänhallinta ei riitä täysipainoiseen äitiyteen.
Tästä äitiydestä tulen kirjoittamaan vielä monta kertaa. Tämä aihe on minulle rakas ja niin vaikea. Kuinka olla rakastava äiti ilman, että astuu toisen äidin varpaille? Taannoin minua syytettiin siitä, että ”omin lapsen itselleni”. Siihen syytökseen on tosi hankala vastata. Minun tärkein tehtäväni on saada lapsi tuntemaan kuuluvansa perheeseen. Ja samalla yhtä tärkeä tehtäväni on tukea lapsen suhteita syntymäperheeseensä. Kuinka tukea riittävästi ilman, että lapsi kokisi, että häntä sysätään pois ja kuinka tukea riittävästi silloinkin, kun omista vanhemmista ei kuulla mitään kuukausiin? Muun muassa näiden asioiden äärellä on jokainen sijaisvanhempi, perhekodin vanhempi ja ehkä myös moni uusperheen vanhempi.
Itselleni kantava ajatus on tarjota lapselle siivet lentämiseen. Suuret ja kantavat siivet kasvaa niistä pienistä sulista, joita kasvaa kaikesta hyvästä, jota lapsen eteen teet! Sulat kasvavat muun muassa rohkaisusta, kannustuksesta, hyvän huomaamisesta, haleista, huumorista, huolen kantamisesta, hölmöilyistä räpättämisestä, persuksille potkimisesta ja eteenpäin tuuppaamisesta.
Anna tilaa, mutta rajaa. Siinäpä haaste meille kaikille vanhemmille ❤️
https://yle.fi/uutiset/3-10751664
