Painava avautuminen lastensuojelusta: Miten lastensuojelua tulisi kehittää?

Miten tukea oireilevia, hatkaavia ja/tai päihteitä käyttäviä nuoria?

1) Olisi ensisijaisesti mietittävä MILLAINEN lastensuojelun sijaishuoltopaikka kullekin lapselle/nuorelle sopii!

Nykyään sijaishuoltopaikasta määrää ensimmäisenä kilpailutukset, toisena raha ja vasta viimesijassa se, mikä olisi lapsen edun mukaista. Tämä on karrikointia, sillä jotkut sosiaalityöntekijät ja joidenkin kuntien lastensuojelussa kyllä edetään lapsen paras edellä!

Meillä esimerkiksi olisi ollut tarjota sisaruksille 1 iso huone (16m2) heidän kotipaikkakunnallaan, mutta sisarukset sijoitettiin 60km päähän, koska piti olla molemmille oma huone! Kenen etu se oli? Äidinkö, jonka tapaamiset henkaloituivat vai lasten, jotka joutuivat vaihtamaan koulua ja aloittamaan kaiken kriisin keskellä elämänsä eri paikkakunnalla?

2) Lastensuojelun ympärillä oleva verkosto pitäisi saada toimimaan!

Lastensuojelun tukena tulisi olla hyvä verkosto myös muita avohuollon paikkoja ja nuoren kasvua/kehitystä tukevia palveluita, kuten mielenterveyspalvelut, erityisluokat/pienluokat ja muu koulujen resurssien parantaminen.

• Mielenterveyttä tukevissa palveluissa on ruuhkaa ja palveluiden piiriin on vaikea päästä! Superhuono tilanne, kun esimerkiksi psykoterapiaa antavia henkilöitä on todella vaikea löytää!! Ja nuorten psykiatrisia paikkoja on lakkautettu ja vähennetty! Syömishäiriöklinikan osastolle pääsee, jos on jo kuolemanvaarassa, psykiatriselle osastolle pääsee ehkä, jos on jo melkein onnistunut itsemurhan teossa tai jos nuori on jo psykoosissa. Muussa tapauksessa apuna on vain lääkkeet, joita määrätään kaikkeen ja helposti, mittimättä MIKSI nuori oireilee, MITEN häntä voitaisi auttaa ilman lääkkeitä ja KUKA nuorta voisi tukea!
• Koulut pyrkivät yhdistämään ja integroimaan, säästämään rahaa, lakkauttamaan erkkaluokkia, perustamaan luokattomia kouluja jne., joka osaltaan aiheuttaa sen, että psyk.hoitoa vaativat nuoret joutuvat normikouluihin ja pienluokkapaikkoja tarvitsevat joutuvat jäämään normiluokkiin, normiluokissa oppilaat ahdistuvat ja opettaminen alkaa olemaan sivutuote. Liikaa kuormitusta sekä opettajille, että erityistä tukea tarvitseville oppilaille! Nuorten ongelmat ovat kasvaneet ja masentuneita/ahdistuneita on tutkimustenkin mukaan enenevässä määrin! Miksi kuitenkin samaan aikaan esimerkiksi meillä Hyvinkäällä on erkkaluokkapaikkoja vähennetty, Kellokoskelta ”purettu” nuorten osastoja ja nuorisopsykalta ei löydy tarpeeksi lääkäreitä, välillä ollenkaan. Sama tilanne taitaa olla naapurikunnissa ja etenkin pääkaupunkiseudulla!

3) Lastensuojelun sijoitetuilla nuorilla on vain oikeuksia, ei velvollisuuksia!

Lakia tiukennetaan koko ajan väärään suuntaan! Opettajilla ei ole oikeutta puuttua mihinkään, ei myöskään lastensuojelun sijaishuoltopaikoilla. Poliisien resurssit eivät riitä mihinkään viinapullon tai nuuskan hakureissuihin, mutta kuitenkin meitä lastensuojelussa työskenteleviä velvoitetaan ilmoittamaan poliisille ja pyytämään virka-apuna ottamaan nuorelta pois alkoholi/tupakkatuotteet! Luokista ei saa poistaa häiriökäyttäytyviä, eikä opettajalla ole mahdollisuutta ottaa pois kännyköitä tai edes teräaseita. Voi pyytää kauniisti, muttei saa ottaa, jos nuori ei halua antaa pois. Näin myös lastensuojelussa. Missä siis vastuu? Kuinka kasvattajana minun pitäisi toisaalla kieltää päihteet ja toisaalla en saa ottaa niitä pois? Miten toimii vastuu kasvattajalla, jos minulta velvoitetaan pitämään nuoren kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolta, mutta en saisi estää häntä hyppäämästä ikkunasta hatkaan? Tämä siis karrikoiden ja varmasti siinä kohtaa tarttuisin nuoreen. Ymmärrän, että sääntöjä, lakeja ja asetuksia tulee olla, jotta ylilyönneiltä vältyttäisi ja jottein ihan kuka tahansa voisi perustaa lastenkoteja tai toimia sijaisperheenä. MUTTA, mitä jos mietittäisi sitä, miten ne vaikuttavat näihin lapsiin ja nuoriin, jotka tarvitsevat juurikin niitä rajoja, kun se kaikki rajattomuus on osalla johtanut hankaluuksiin.

Opettajat uupuvat ja lastensuojelun sijaishuoltopaikoista on pulaa! Miksi? -Koska ei ole resursseja!

Nuorilla ei ole velvoitteita tai vastuita, on vain oikeuksia. Sen sijaan sijaishuoltopaikkaa tarjoavia sijaisperheitä, ammatillisia perhekoteja ja lastensuojelulaitoksia koskevia määräyksiä ja velvoitteita jatkuvasti kiristetään:

Tulee olla oma 12m2 huone, tulee olla kaksi lukittavaa lääkekaappia, tulee olla kiinteät poistumistiet ja verkkoon kytketyt palovaroittimet, tulee olla työterveyshuolto ja pakollinen työnohjaus, tulee osallistua kilpailutuksiin ja koulutuksiin, tulee olla palo/omavalvonta/lääkehoitosuunnitelmat, tulee olla avin lupa ja kunnan tarkastukset, tulee tarjota virikkeitä ja vaatteita, maksaa kotilomista ja kuljetuksista, tulee olla korkeakoulututkinto ja työkokemus, ei saa velvoittaa osallistumaan kotitöihin, pitää antaa kk-rahaa vastikkeetta, ei saa ottaa viinapulloa pois, ei saa rajata yöllistä kännykänkäyttöä tai pelaamista jne. Tulee olla 1 työntekijä kahta sijoitettua lasta kohden. Lista on tuplasti pidempi, jos mukaan otetaan kilpailutuksissa vaaditut asiat! Laissa on nimittäin eri vaateet, kuin kilpailutuksissa. Lista on loputon ja osiltaan vastaa siihen, miksi sijaishuoltopaikkoja on liian vähän.

MITEN näistä nuorista sitten kasvatetaan vastuuntuntoisia aikuisia, jotka oppisivat arvostamaan työnteon merkitystä ja toisten auttamista?

Yhteiskuntamme pyrkii kasvattamaan siihen, ettei mitään ole pakko tehdä, jos ei tahdo. Perustulo saattaa olla yksi tulos siitä ajattelumallista. Meidän tulisi kasvattaa nykynormien mukaan siihen, että kaikkea käytöstä ja kaikenlaisia ihmisiä on ymmärrettävä ja hyväksyttävä. On melkein rike sanoa EI, tämä ei käy, näin et voi käyttäytyä! Lapsia tai nuoria ei sijaishuoltopaikoissa saa velvoittaa oikeastaan mihinkään enää. Tosi on! Ja Juu, siitä huolimatta osa osallistuu ja auttaa, osa käyttäytyy asiallisesti! Mutta osa ei! Yksi sosiaalityöntekijäkin menneinä vuosina ehdotti tosissaan, että mitä jos palkkaisimme ihan oman työntekijän yhdelle nuorelle, joka haistatteli, uhkasi lyödä nyrkillä ja veti kaikkien perhekodin jäsenten mielialan alas. Sosiaalityöntekijän mielestä ratkaisu olisi ollut, että me omasta palkastamme maksaisimme hänelle oman työntekijän (palkka ~2500€ +sivukulut x1,6), joka voisi paneutua vain häneen, kun muuten resurssit ovat 1 työntekijä/2 sijoitettua lasta.

Mitä siis pitäisi tehdä niissä tilanteissa, kun nuori on uhmakas ja asenne on, että ”ei mun tarvii opiskella, ei osallistua kotitöihin tai mitään, ku sossu maksaa”?? Kun viedään kaikki mahdollisuudet puuttua nuoren häiriökäyttäytymiseen, johtaa se lähes väistämättä laitoskierteeseen. Nuori ei kaikessa uhmakkuudessaan ja menohaluissaan osaa itse pysähtyä miettimään ja rauhoittumaan, vaan hakee hatkoillaan huomiota, päihteitä tai purkaa raivoaan. Osa hatkaa koteihinsa, osa piileskelee kavereillaan ja osaa jää kaduille. Syitä on monia, mutta kaikkeen syynä ei ole lastensuojelulaitokset tai niiden huono kohtelu. Varmasti on inhottavia lastensuojelun epäammattilaisia ja todella tiukkoja laitoksia, mutta on myös vaativia nuoria, jotka osaavat junailla itselleen rusinat pullasta. Osa laitostuneista nuorista tietää, missä laitoksessa on ”rennointa” ja kuinka hatkaan on helpoin karata. Nuoret myös junailevat keskenään ja jakavat vinkkejään.

Pieni purkautuminen lastensuojelun perhekotivanhemmalta. Kiitos ja anteeksi, tässä oli vain tälläinen kevyt ja typistetty versio kaikesta ärtymyksestäni.

Käteni ovat sidotut! En voi tehdä niin hyvin ja sellaista lastensuojelutyötä kuin haluaisin!

Haluaisin kasvattaa näitä lapsia ja nuoria kuten omianikin, mutta lastensuojelun vaatimuksien kasvaessa ja nuorten ongelmien lisääntyessä se on aina vain vaativampaa. Oman suolansa ja muut mausteensa tähän työhön tuovat sijoitettujen lasten lähiverkoston vanhemmat ja muut sukulaiset. Osan kanssa yhteistyö sujuu erinomaisesti ja nimen omaan ”lapsen parhaaksi”, mutta osalla vanhemmilla tuntuu olevan oma ego, omat tunteensa, päihdeongelmansa tai mielenterveytensä etusijalla. Ja toki oma jaksaminen onkin tärkeintä, koska muuten ei jaksa huolehtia lapsesta, mutta sitä ei tulisi tehdä lapsen hyvinvoinnin kustannuksella.

Miksi muuttaa toimivaa?

Eikö pitäisi lisätä valvontaa niissä yksiköissä, joissa on ylilyöntejä ja toiminnassaan epäkohtia, eikä laatia lisää rajoittavia sääntöjä niihin yksiköihin, missä kaikki toimii?

Tuomittakoon minut vastuullisesta vanhemmuudesta!

Otan teräaseet pois ja kännykätkin meillä ovat yöt parkissa. Vanhemmat ei saa soitella kännissä, enkä päästä lasta juoksemaan sukkasilleen pakkaseen raivoaan purkamaan. En anna nuoren minua lyödä tai sylkeä. Meillä pitää oppia ottamaan vastuuta ja neuvottelemaan. Pitää puhua tunteistaan ja miettiä tekojensa seurauksia. Pitää oppia pyytämään anteeksi ja myös olemaan itselleen armollisempi. Pitää oppia huolehtimaan itsestään, mutta myös kunnioittamaan toisia ihmisiä. Tuomittakoon minut sitten siitä! Mutta lupaan välittää ja pitää huolta. Tukea ja vastuuttaa. Lupaan opettaa toisten auttamisen merkityksestä ja työnteon palkitsevuudesta. Lupaan pyrkiä kasvattamaan meillä asuvista nuorista omillaan pärjääviä, oman arvonsa tuntevia nuoria, joilla olisi meiltä muuttaessaan tuhat kokemusta oikeasta perhe-elämästä, jotta he pärjäisivät myös omillaan, jotta he nostaisivat rimaa ja pyrkisivät aina parhaimpaansa. Toivon myös meillä asumisen kasvattavan nuoria kunnioittamaan koulutusta ja opiskelua. Mikään kun ei tässä maassa tule ilmaiseksi lautaselle tai katoksi pään päälle, paitsi jälkihuolto ja sossun tuet. (Eivät tosin koske vähävaraisia perheitä, joiden lapset eivät ole tarvinneet lastensuojelun palveluita).

Kurkkaa Ylen uutinen aiheesta, joka kirvoitti minut tänään kirjoittamaan:

https://yle.fi/uutiset/3-10836142

Oletko sinä enemmän ”pala kakkua” vai ”vedelmat kakusta” -tyyppiä? Mielestäni tärkeintä olisi olla osa koko kakkua ja vasta sitten napsia ne vadelmat. Siis osallistumalla voit vaikuttaa. Olkoon tämä minun pala tässä lastensuojelun kakussa. Ammatillisen perhekodin äitinä pääsee myös joskus valitsemaan ne vadelmat kakusta, eli omalla panoksellani vaikuttamaan koko lastensuojelun kakkuun. 💕

EDIT: Sain palautetta karrikoidusta kirjoitustyylistäni eräältä lukijalta. Hän kirjoitti mm., ettei tätä työtä ja nuorten käytöstä ole PAKKO sietää, vaan se on ammatinvalintakysymys ja että monelle toisen lyöminen, huutaminen tai muu häiriökäyttäytyminen on OIRE jostain, ei itse valittua ja että lääkkeet auttavat, eivät ole vain pahasta. Tuossa siis typistetysti kirjoitus (koska välissä oli myös kirjoittavan omakohtaisia kokemuksia todella rankasta nuoruudesta). VASTAUS siis pähkinänkuoressa:

Kirjoitin yllä olevan mielipiteeni kärjistäen. Ymmärrän kyllä, että on monenlaista pahaa oloa ja syitä ahdistukseen, masennukseen, viiltelyyn, tic-oireisiin, uhkaavaan tai aggressiiviseen käytökseen on monia ja diagnoosien kirjo on myös moninainen. Kaikilla ei kuitenkaan ole taustalla raiskauksia, pahoinpitelyjä tmv. Nuorilla on nykyään tosi paljon myös sellaista selittämätöntä pahaa oloa ja ahdistusta, johon nuori itsekään ei oikein tiedä syytä. Sen purkaminen on yhtä lailla haastavaa, jopa haastavampaa, kun ei päästä ahdistuksen aiheuttamisen käsittelyyn yhtä suoraviivaisesti, kuin traumaperäisessä.

Ja tiedän, ettei ole pakko tehdä tätä, ammatinvalinta juu, tässä kohtaa myös sama kuin aiemmin: karrikointi. Ja vaikka olenkin valinnut tämän ammatin, niin ei näitä työn palkkabonuksia kuitenkaan tarvitse purematta niellä. Muistan, kun eräs sosiaalityöntekijä näytti minulle kuvat itsestään hakattuna ja kertoi saaneensa turpaan yhdeltä isältä, kun oli kiireellisenä sijoittanut hänen raiskaaman lapsensa. Se on syöpynyt mieleeni, kun hän kertoi minulle vasta alan opiskelijana, että sellaisia ”bonuksia” tässä työssä tulee, vaikkei tahtoisikaan. Vaikka teen tätä työtä täydestä sydämestä 247365 maksimissaan viikon vuosilomalla, niin kuitenkin tuntuu pahalta, jos joku uhkaa lapsiani tai itseäni. Ei siihen totu, ei vaikka kuinka olisin tähän ammattiin kouluttautunut ja haluaisin tätä tehdä. 😔❤️

En ole ketään viiltelystä syyllistänyt, tai pahasta olosta. Yleisesti mediassa on ollut keskustelua siitä, kuinka nuoret usein jäävät vailla terapiaa, keskusteluapua tai hoitokontaktia ja määrätään vain pilleri joka tilanteeseen. Lääkkeet on hyvä silloin, kun niille on tarve. Ne ei kuitenkaan korvaa psykiatrista apua. Lääke vie ahdistuksesta tai kivusta pahimman terän pois, mutta ”puukko” on edelleen haavassa ja sen pois ottamiseksi tarvitaan kaikkea muuta kuin lääkkeitä. En siis väheksy lääkkeiden tarvetta. Vaikka on matkani varrelle sattunut niitäkin tilanteita, joissa nuori luulee, että kaikki pahat teot johtuvat vain huonoista lääkkeistä tai koska tänään oli lääkkeen unohtanut ottaa. Ja ennen, kuin joku ahdistuu tuosta lauseesta, niin kirjoitan valmiiksi vastineen: kyllä, lääkkeissä voi myös olla sivuvaikutuksia ja ymmärrän sitäkin ja kyllä, osaltaan lääkkeet estävät esimerkiksi suuren raivon vallassa tekemästä vaikkapa henkirikosta. MUTTA, lääkkeet eivät ole AINOA keino.

Katja, ammatillisen perhekodin äiti

Lue myös blogisarjani siitä, millaista on asua perhekodissa ja pieniä asioita mm. biologisten lastemme arkeemme liittyen: http://www.storyoften.com/about/my-family/kylla-kaikki-kymmenen-lasta-on-meidan-lapsia/

Rehellisyydestä ja painavien salaisuuksien pitämisestä:

http://www.storyoften.com/about/my-family/perhekodissa-yritetaan-oppia-jakamaan-liian-painavat-salaisuudet/

Vähän kuin vastauksena tuohon aiemmin linkkaamaani Ylen artikkeliin on hyvinkääläisen Nina Pyykkösen (Psykoterapian erikoispsykologi) kirjoitus, jonka löydät alla llevasta linkistä. Lisää psykologista osaamista lastensuojelutyöhön todellakin tarvitaan! Lue myös siitä, miksi aina avohuollon palvelut eivät riitä (vaikka niitä aina peräänkuulutetaankin ja on jopa pakko tarjota palveluita ennen huostaanottoprosessia) ja miksi huostaanottojen määrä on vain yksi mittari lasten hyvin/pahoinvoinnissa, mutta se ei kerro kokonaistilanteesta. https://www.psykologilehti.fi/psykologi/puheenvuorot/lisaa_psykologista_osaamista_lastensuojelutyohon